Satulassa III

Olin tehnyt tuloani tänne jo pitkään. Vaikka olisin voinut jäädä niille sijoilleni, unohtaa kannattelemani kehon painon, siirtää huomioni jaloista ja käsistäni tuohon ihailemaani näkymään, ei matkani ollut vielä päättynyt. En edes yrittänyt huijata itseäni, ainakin toistaiseksi vain silmäni tekivät päätöksiä liikkumisen suhteen niiden yhdistäessä minua siihen mitä näin edessäni. Takanani huojuva metsä ja edessäni tuulen tanssittama rantaheinikko pakottivat minut mukaan pehmeään rytmiinsä, enkä enää välittänyt edes siitä, että rantaan hajoavat laineet kastelivat kenkieni kärjet läpimäräksi. Olin mielestäni täysin sulautunut maisemaan ja ihmisen hahmona kaikkien elollisten havainnointikyvyn ulkopuolella. Hetken mielijohteesta suljin silmäni ja koko maisema muuttui.

Seisoin keskellä keväistä aroa, päivänkehrän ollessa noin puolessa. Siellä täällä horisontissa kohoili udun verhoamia vuorenhuippuja ja sumuisia kumpuja. Puuton maa rönsyili heinikosta ja kukkivista pensaista. Minun oli vaikea uskoa näkemääni todeksi, mutta vieressäni seisova pieni punainen kolmipyöräni ankkuroi tietoisuuteni ylläni avautuvan loputtomalta näyttävän taivaan alle kuin silmänräpäyksessä uponnut ankkuri. Ymmärsin heti mistä kaikki siihen mennessä vieraalta ja tuntemattomalta kuulostaneet doshpuluurit, höömeit, sygytit ja kargyraatit kuulijalleen kertovat. Äkkiä, jossain alastomana yllätetyn tajuntani perukoilla havaitsin jotain ääntä. Maan tärähtely jalkojeni alla ja hiljaisuudesta kasvava kumea ääni saivat minut nopeasti tajuamaan mistä on kyse. Minulle oli päivän selvää, että en oikeastaan enää ehtinyt tekemään mitään muuta, kuin kääntymään pikaisesti ympäri.

Valtava, näkökenttäni laidalta laidalle ulottuva ukkospilvimäinen hevoslauma rynni suoraan kohti paikkaa, jossa seisoin. Näin, kuinka ruohoiset multapaukut sinkoilivat ilmaan lauman kavioista ja miten vaahtoiset turvat ja hikiset kyljet roiskivat pisaroita ympäriinsä. Kuulin lauman aiheuttaman jyrinän sen kiivaimpien jäsenien korskumisen ja hirnahtelun. Lukemattomien suurien ruskeiden ja mustien silmien välähtelevät valkuaiset kielivät siitä, että lauma vyöryi pitkin aroa vain siksi koska yksikään sen eläimistä ei muistanut enää miten pysähtyä. Pian tunsin eläimien hengityksen kuumuuden, osan niistä ohittaessa minut hipoen oikealta ja osan vasemmalta. Mutta yksi eläimistä, ilmeisesti koko lauman suurin ori, kavahti kohdallani hirnuen pystyyn, kiivaasti massiivista turpaansa ravistellen ylös ja alas. Näin sen mutaisten kavioiden pohjien viuhuvan pääni yläpuolella ja tunsin kasvoillani niiden aiheuttaman ilmavirran säikäyttäen pidon polvistani.

Silmäni rävähtivät auki ja näin lujaa vauhtia lähestyvän veden pinnan. Unohdin hetkeksi ajatella, ikävöidä, iloita, murehtia, surra ja vihata. Hyinen pyyhkäisy kasvoillani ja vaatteeni kasteleva pärskähdys naulitsi tajuntani siihen hetkeen jäisellä naulallaan. Juuri talven otteesta vapautuneet aavat ovat omiaan huuhtomaan pois kaikki turhuudet kenen tahansa mielestä.

En osaa sanoa mitä tapahtui. Onneksi olkalaukussani oli vielä tallella vanha sytyttimeni. Sain kohmeisilla sormillani katkottua metsänreunaan kuivuneita oksia tarpeeksi pieneen nuotioon, jonka tuulen mukana ailahtelevassa lämmössä nyt kuivattelin vaatteitani, kolmipyöräni satulassa istuen. Lunta oli enää satunnaisia laikkuja rantakivien välissä ja tuuheimmassa kanervikossa. Telkkä pari lipui ohi minusta välittämättä.

 

Kristian Koskenvalta