Sähkölinnut

Lääkärit silittivät hänen tukkaansa silloin, Elsan takkuista tukkaa, hän oli kahdeksanvuotias ja kuolemansairas. Ikkunat huurustuivat, hän hengitti samaa ilmaa päivästä toiseen, omassa huoneessaan, omassa vuoteessaan. Ikkunanpielissä asuivat raskassiipiset linnut, ainoa toivo.  Äiti pöyhi tyynyä raivokkaasti ja linnut pyristelivät siipiään, ne osuivat seiniin ja kahina sattui korviin.

- Tahtoisitko teetä, kultaseni? äiti kysyi ja kiirehti pyyhkimään pölyjä olohuoneen  karttapallosta.

Sellaista se oli. Kaiken jälkeen tuli talvi, loputon talvi, ja silloin Elsasta tuli murhaaja.

Äidin soitto kaikui salin seinistä, hyppi katonrajaan ja sitten kattokruunun ja kirjahyllyn kautta alas. Elsa katseli käsiään, yritti erottaa ihon solut silmiä siristellen. Ainoastaan hän oli varma siitä,
etteivät hänen kätensä olleet osallisina lintujen kuolemiin. Murhaajan kädet eivät koskaan voisi tanssia koskettimilla, se ei kerta kaikkiaan käynyt. Silmissä ja silmien takana, siellä kaikki paha oli juurineen ja lujassa kiinni. Hänen tarvitsi vain keskittyä, tuijottaa pistävästi, useimmiten yhteen pisteeseen. Muuta ei tarvittu. Elämän langat katkesivat helposti, kuin marionettinukkien narut. Langattomat päät retkahtivat aina taakse.

Linnut olivat mitä olivat, niiden siivet halkoivat ilmaa ja se itketti Elsaa. Sähkölinjat kävivät raskaiksi, lunta oli polviin, ja siellä ne istuivat ja oikoivat siipiään tietämättä hengenvaarasta. Häntä itketti olla murhaaja, lastata menehtyneet keltaiseen pulkkaan, haudata ne ja laulaa virsiä, se kuului asiaan, ja sitten muistaa se kaikki. Kuopissaan kääntyneet mustanharmaat linnunsilmät, niskan naksahdus sijoiltaan kun niiden ruumiit mätkähtivät maahan, siivet levällään, jalat jotka sojottivat ylös. Jumala ei ikinä tullut katsoneeksi alaspäin.

- Tänään saat mennä ulos leikkimään taas. Vihdoin, eikö niin, totesi harmaasilmäinen lääkäri ja nipisti Elsaa poskesta.

Lääkäri ojensi hänelle hopeahileisen kiiltokuvan. Suurimman tähän saakka, siitä Elsa oli jokseenkin varma. Hyvin varma. Mies hymähteli ystävällisesti ja kiirehti rapistelemaan papereitaan.

- Kiitos, Elsa kuiskasi ja nosti kiiltokuvan ikkunaa vasten, tarkasteli sitä ikkunasta tulvivassa hankien toistamassa valossa.

August oli ainut joka sai tietää. Augustista oli oikeastaan hyötyä, hänellä oli rautalapio, ruostunut tietysti, ja hiukan vahvemmat kädet. August kaivoi kuoppia hankeen, halkaisijaltaan kaksikymmentä senttiä.
- Minä hoidan tämän, Elsa. Minä olen mies, sanoi August ja hipaisi märällä lapasellaan Elsan poskea. Elsa tuuditti kuolleita lintuja, pakotti katseensa viipymään kuolleissa silmissä. Ja joka aamu hän heräsi murhaajana, pesi hampaansa ja katsoi ulos, lumi oli yhä. Sähkö oli yhä. Sähkölinnuista tuli enemmän tai vähemmän elämä, yhteinen polku ladon takaa peltoaukeille.

Soittaminen oli tie sinisille vesille, lupaus kesästä. Elsa oli alkanut soittaa kun paha henki meni hänestä pois, se oli sattunut aivan äskettäin, hän oli tuntenut kuinka rinnasta lähti iso raskas
pala. Se vieri lattialle ja ruokasalin pöydän alle eikä tullut sieltä enää pois, ja kädetkin kävivät samaan aikaan perhosenkevyiksi. Sisältä tietysti, sillä lihaksia särki edelleen yhtä kaikki, mutta mitä merkitystä sillä enää oli. Hän oli nyt puhdas, sillä tapaa kuin valkoinen lakana ja keskitalven lumihanget. Nyt Elsan kädet tanssivat, August makasi flyygelin alla. Se oli hieno flyygeli, mustakylkinen, kiiltävämpi kuin ruokasalin peilit.
- Minä soitan niin kauan, että maailman laita tulee vastaan, Elsa sanoi ja tönäisi Augustia jalallaan.
- Tai taivas, Elsa lisäsi, ja August hyräili myötäilevästi, niin kuin vain poika voi hyräillä.

Ajan saatossa löytyy ennemmin tai myöhemmin se pala, jota tyhjä kohta on kaivannut. Merkityksensä menettää punainen keinu vaahteran oksassa, kukkapenkit lumitaakan alla ja käytävät, joita päästäiset kaivavat hankeen. Ajan myötä unohtuu, että ne käytävät johtavat sähkölintujen haudoille, että rautalapio on ollut osallisena murhan peittelyyn, että keltainen pulkka on joskus nojannut viattomana ladon seinään. Sellainen unohtuu väistämättä.

Lääkkeet kaadettiin viemäriin maaliskuussa. Lääkäri oli katsonut häntä kauan, sanonut häntä sieväksi lapseksi. Kauniit lapset menevät pilalle lääkkeistä, niistä oli syytä luopua, äiti oli samaa mieltä ja itki vähän. Ja sitten tulivat pajunkissat ja kevät. Pajunkissat olivat tekohengitystä, elvytystä. Lintuja oli haudattu sadoittain.

August täytti yksitoista vuotta, se oli hyvä päivä. Elsa muisti siitä kaiken, tietysti, se oli päivä jona aurinko räjähti ullakon ikkunaan.
- Oikeastaan en ole surullinen. Tiedäthän, Elsa sanoi Augustille.

He kiipesivät katolle, nojasivat savupiippuun ja näkivät muuttolinnut. August keräsi käsiinsä katolle kerääntyneitä märkiä vaahteranlehtiä, viimesyksyisiä, sanoi pahus ja hymyili niin vinosti kuin osasi. Ja silloin se oli selvää: oli jotakin mikä ei toistuisi koskaan.

Pihlaja