Ristipääruuvimeisseli

Marmoriportaat, no tietysti! Eikä ristin sielua missään.

Madridin kartasta näkyi, että pankki oli hotellista pesäpallon kunnarikantaman päässä. Sen verran jaksoin tarpoa vaikka umpihangessa saati sitten kesäkelillä, vaikka korkokengät ja lähes viidenkymmenen kilon tavaramäärä nostivat vaikeuskerrointa.  Ylämäki tuli yllätyksenä. Paluumatka alkoi saman tien hirvittää, sillä alumiinikärryssäni ei ollut jarruja. Kokoon painuva vetovarsi pyörillä oli suunniteltu lähinnä mummojen matkalaukuille, mutta tasamaalle.

Ei auttanut muu kuin nostaa toinen laatikoista ja kaapelikiekko jalkakäytävälle ja sitoa jäljelle jäänyt tarakkaköydellä lapaan ja vetää lasti kolmisenkymmentä porrasta ylös ovelle. Jokainen töyssy sattui sieluun.

Tuskalla pitää sinun leipäsi ansaitseman, rippipapin ääni kaikui takaraivossa, kun hiki puski etulohkosta ulos. Ei muuta kuin laatikko ylätasanteelle ja toista hakemaan. Kaapelikela keikkui kainalossa kolmannella porraskierroksella. Olkalaukku tömähteli kylkeä vasten joka askeleella aivan kuin se olisi rohkaissut, että kyllä me tästä selvitään. Se oli kokonaisuuden naisellisin ellei kesämekkoa otettu huomioon. Se taas oli alkukesän löytö, valkoiset pallot punaisella pohjalla ja valkoiset kankaan palleroita suuremmat napit ylhäältä alas, tai niin ylhäältä ja niin alas kuin mekkoa riitti, runsaat kuusikymmentä senttiä. Rusketus näkyi. Jos vaan joku pankin tyypeistä huomaisi, voisin kehua Suomen säätä, kuinka meillä Pohjolassa aurinko paistoi kesällä kaksi viikkoa ympäri vuorokauden.

Sain laatikkotornin ja kaapelikelan juuri ja juuri mahtumaan pankin pyöröoven sektoriin. Sisääntulohallissa suhisi ja kaikui. Vihreä marmori, kultaukset ja katon korkeus kirkkomaalauksineen huikaisivat. Nainen tiskin takana tuijotti kuin olisin ilmestynyt Marsista. Vitivalkoinen hipiä ja mustat silmänalukset, raukka sai istua kesät talvet ilmastointilaitteen alla villatakki niskassa. Hän ehti tervehtiä paria muuta mustiin pukeutunutta hissistä ilmaantunutta tyyppiä, kun minä kaivoin olkalaukusta faksia. Sillä ja passilla sain todistetuksi, että olin sovitulla asialla ja laitteet kolhiintuneissa pahvilaatikoissa olivat juuri sitä mitä niiden pitikin eli tämän pankin tulevat turvamonitorit.

Olisi pitänyt ottaa kuva tytön laajenevista mustuaisista, niistä heijastui kauhunsekainen kunnioitus. No, liioittelin hieman. Olin vasta myymässä suomalaista teknologiaa.  Jos demo onnistuisi, tämä pankki tilaisi tavarat joka konttoriin. Ja paljonko niitä olikaan?  Tarkistin vielä luntista, tuhansia, kymmenissä maissa.

José Sanz, jonka nimen tyttö korjasi Direktoore Hozee Saantzz, ilmestyi hissistä ja oli pukeutunut hautajaisasuun kuten kaikki tähän asti näkemäni. Hän pysähtyi hetkeksi siihen paikkaan.  Mamma Mia luin huulilta, ennen kuin niille ilmestyi sama hymy kuin veljelleni, kun hänet yllätettiin käsi piparipurkissa. Mario on Espanjassa miehen nimi, mutta Pirjo on Suomessa naisen. Mitäs minä sille voin, että Hozee  odotti miestä. Meillä Suomessa naiset ovat vähintään yhtä hyviä kuin miehet, vakuuttelin. Hozee pyyteli anteeksi ja änkytti, että jos he olisivat tienneet, he olisivat järjestäneet jonkun hakemaan.

- Taksi kai ajoi halliin?

Minulta oli päästä Täh, mutta sain yskäistyä. Vähitellen tajusin, että tähän rakennukseen ei tultu pääovesta, joka oli ilmeisesti pelkkä fasadi, vaan autolla ajettiin kellarikerroksiin ja sieltä hissillä ylös. Tummissa villapuvuissa ja tärkätyissä puuvillapaidoissa ei yli kolmenkymmenen asteen helteessä ulkoilla, se oli selvää.

- Hotellista tänne ei ole montaa askelta.

Hoeze vaikutti entistä enemmän lyödyltä koiralta. Hän otti epäröiden kiinni mummonrattaistani ja työnsi ne hissiin.

Aikaa demoon oli vajaat puoli tuntia. Hozee johdatti minut johtoryhmän neuvotteluhuoneeseen ja kyseli tarvitsinko apua. Hänen onnettomasta olemuksestaan tai käytävällä liikkuvista gigolopojista olisi minulle siinä paniikissa pelkkää haittaa, joten kiitin kuin Neitsyt Maria ja hän lähti nahkapohjat naputtaen. Hozee lupasi palata kohta kolmetoista kollegaa mukanaan.

Avasin pahvilaatikot pohjalaisveitsellä ja asettelin pari Marimekon tyynyliinaa lasimaiselle puupinnalle. Arvokäsityö olisi sopinut paremmin tunnelmaan kuin unikkojen puna, mutta ne jäivät laitteiden alle piiloon. Olin ottanut tyynynpäälliset yrityslahjoiksi, mutta mahonkipanelointi ja äijien päät öljymaalauksissa kumartelivat toisenlaista mieltymysten maailmaa.

Kun asettelin kameraa käytävän jumalpatsaaseen, sain tutustua pankin turvamieheen. Hän ei ymmärtänyt englantia enkä minä espanjaa, mutta miehen oikean käden hauiksen viesti oli selvä, minun oli laskeuduttava alas patsaan jalustalta. Kamera löysi lopulta paikan keinopalmun juurelta turvamiehen mulkoillessa toimiani toinen käsi lanteella ja toinen asevyöllä.

Vedin kaapelia kamerasta ohjauskoneeseen, kun ensimmäiset johtokunnan jäsenet kävelivät ovelle. Buenos Dias, huutelin ja ohjasin miehiä istumaan monitorin ääreen pöydän toiseen päähän. Pyyhkäisin käteni savettiin, kaasin tarjottimella olevasta termoskannusta herroille kahvit ja esittäydyin. Johtaja minäkin, Finnish Security Computing Industries Ltd. En kertonut, että meitä oli firmassa kymmenen työntekijää, kaksi johtajaa ja tekninen tiimi.

Huone tuli täyteen pukumiehiä, kaikki suu auki eikä ihme, sillä maailmassa ei ollut toista yhtä innovatiivista ratkaisua kuvan siirtämiseksi puhelinjohtoa pitkin. Meidän firman pojat olivat huippuporukkaa.  Se oli tosiasia, jota oli hauska toistaa pari kertaa, että varmasti meni perille.  Olin harjoitellut litaniani, montako kilobittiä sekunnissa ylä- ja alajuoksuun, kuinka vähän ohjelmisto söi muistia ja kuinka helppoa systeemi oli installoida. Minulta oli kulunut aikaa vaivaiset parikymmentä minuuttia.

Ja sitten tuli totuuden hetki. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen, manasin Murphyn lain lyhytversion suomeksi kuin mantran.

- Nou hätä, totesin ääneen.

Hymyilin kalmantyynille pöydän ympärillä ja toistin saman englanniksi.         Miehiä ei naurattanut, eikä minuakaan. Avasin olkalaukkuni sivutaskun.

Keltaiseen silkkivuoriin ommellun vetoketjun takana oli ristipääruuvimeisseli. Hautajaissaattue edessäni silmäili sanattomina toisiaan, kun irrotin ohjauslaitteen takalevyn pyörittäen työvälinettä hyppysissäni. Lähin miehistä löyhensi kravattia ja tuijotti lakattuja kynsiäni.

- Tämä poika on vahva kuin Troijan sodan sankari, mutta lentämisestä se ei tykkää, sanoin ja taputin laitteen otsaa.

Näyttöruudun liitin oli irti.  Tuikkasin sen paikoilleen, turvamies käytävästä ilmestyi ruudulle ja kuvan laatu oli kohtalainen. Yleisöni uloshengitys tasaantui, he olivat minun puolellani, ei minua vastaan.

Vakuutin, että tehtaastamme tulevissa uusissa koneissa tämä pistoke juotettaisiin kiinni.

- Montako laitetta tilataan?

Puheensorinasta erotin kaupunkien ja kuntien nimiä, joku puhui laboratoriosta. Hozeen ääni kailotti päällimmäisenä. Hänessä oli ainesta meidän firman myyjäksi, sen verran hyvin hän toisti myyntipuheeni yksityiskohtia.

- Kolmetoista, Hozee totesi lopulta.

Hän katseli papereihin, enkä minä paljastanut iloani. Olin odottanut neljää tai korkeintaan kuutta. Pilotista kaikki lähtivät eikä sellaiseen kolmeatoista tarvittu.