Mustikassa

Ilma vaikutti kyllin kauniilta ja päätin lähteä mustikkaan. En ollut varma löytyisikö mitään, vai olisiko metsä jo kaluttu aivan puhtaaksi noista suloisista, maukkaista pollukoista, sillä käsittääkseni lähiseuduilla oli innokkaita mustikassakävijöitä vallan riittämiin. Olin monella kulkijalla nähnyt erinäisiä kippoja ja kappoja mukanaan, mutta kävelylle nyt kuitenkin lähdin pussilla varustautuen, jos vaikka löytäisinkin paikan, missä vielä olisi kerättäväksi asti mustikkaa.

Asuintoverini oli lähtenyt viikonlopuksi mökille toisen kissansa kanssa. Toisen hän oli jättänyt huolehdittavakseni, koska se oli kuulemma maalla niin arka, ettei uskaltanut liikkua ulkona lainkaan. Herättyäni tapasin sen keittiöstä pyytämässä ruokaa ja huomasin sillä olleen todella nälkä, sillä se söi saman tien yhden Sheban ja kolmanneksen isosta purkista. Ruokin siis kissan ja hetken touhuiltuani suuntasin kohti metsää.

En ollut kulkenut siellä kovinkaan usein. Ensimmäistä kertaa havaitsin valkoisen kyltinkin, joka seisoi hiekkakävelytien varrella ja kertoi alueen olevan luonnonsuojelualuetta, esitellen karkeatekoisen kartan avulla alueella sijaitsevia luonnon ”nähtävyyskohteita”.

Valitsin kävelytien sijasta ylös kallion kuvetta nousevan polun muistutellen itselleni, että olin etsimässä mustikoita, enkä tekemässä pikakävelylenkkiä ihmiskäden muovaamilla väylillä.

Metsä tuoksui. Siinä noustessani juurikkoista ja kivikkoista polkua laelle koetin miettiä, milloin olin viimeksi mahtanut kulkea metsässä. Siitä oli todella kulunut aikaa. Luonnon kauneutta ympärilläni ihastellessani tunsin syyllisyyden piston itsessäni. Kun olin päässyt laelle ja saatoin hengähtäen katsahtaa ympärilleni, ajattelin mielessäni maiseman kauneuden mykistämänä, että minun olisi opeteltava uudelleen kulkemaan luonnossa ja nauttimaan sen kauneudesta ja rauhasta. Tämäkin paikka oli niin mieltä ylentävän tuntuinen, että kun maailma potkisi päähän tai olisi vaikeuksia, sinne kapuaminen varmasti auttaisi paljon enemmän, kuin tunkkaiseen ravintolaan työntyminen juomaan murheitaan loitommalle.

Poutapilvinen taivas. Lämmin, leuto tuuli, auringonpaiste. Laajalla alueella näkyvät metsiköt ja muutama läheisin asutusalue. Omaa taloani en sieltä nähnyt, se jäi edessä olevan korkeamman kerrostalon ja sen läheisen urheilukentän reunustojen puiden suojaan.

Lähdin laskeutumaan kalliolta puuston sekaan. Hetken kuljettuani ja umpimähkään polkuja valittuani kasvusto alkoi jo pitää sisällään mustikanvarpuja. Terästin katsettani ja aloin nähdä mustikoita. Ei niitä nyt paljoa ollut, mutta kumarruin kuitenkin sinne tänne ja vedin taskustani mukaani ottamani pussin, joka hetken kuluttua jo alkoi hieman painaa. Hyttysiä parveili sankoin joukoin ympärilläni ja oikein ihmettelin kärsivällisyyttäni niiden inistessä korvani juuressa ja laskeutuessa imemään verta milloin poskesta, milloin kädestä ja nilkoista.

Tämä oli todellakin historiallinen päivä. Milloin minä muka olisin vapaaehtoisesti lähtenyt mustikkaan…en koskaan. Muistin, kuinka aina mukulana vanhempieni raahattua minut mukaansa olin kiljunut ja pomppinut ja itkenyt, kun koetin päästä karkuun joka puolelta hyökkäileviä hyttysiä ja saappaanvarsia pitkin kiipeileviä muurahaisia.

Siinä mustikoita noukkiessa ja välillä hyttysiä loitomma hätistäessä tuli mieleeni hämmentävä muisto jostakin vuosien takaa.

 

Olin ollut kai jotain kahdeksan viiva kymmenen ikävuoden tienoolla. Pieni pulskahko poninhäntäpäinen mukula. Tätini ja serkkupoikani olivat tulleet käymään ja kun vuodenaika siihen suotuisa oli, he pakkasivat meidät ämpäreineen autoon ja lähtivät mustikkaan.

Lähimetsissä piti sitten tarpoa hyttysten kiusattavana. Nurisimme ja rutisimme aikamme minua vähän nuoremman serkkupoikani kanssa, kunnes saimme luvan mennä autolle leikkimään ja odottamaan, että toiset malttaisivat tulla pusikoistaan. Muistaakseni minua puolitoista vuotta vanhempi siskonikin oli mukana, mutta hän jäi metsään tätimme ja äitimme kanssa, kun minä serkkupojan kanssa pinkaisin juoksuun autolle iloisena siitä, ettei meidän tarvinnut rämpiä heidän mukanaan.

Auto oli tien lähellä pienellä levennyksellä, minkä takana kohosi korkea pysty hiekkarinne. Jotakin me siinä sitten touhuilimme auringonpaisteessa ja ajattelimme kokeilla sitäkin, kuinka ylös pystyisimme kiipeämään jyrkkää hiekkarinnettä.

Pages: 1 2 3