Matkalla unelmien omenaan

Lentoni välkkyy vihreänä, boarding. Hotkaisen loput kahvilan pikkuleivoksesta. Valitsin pistaasiporkkanan värin takia. Kameran selaimessa oranssi kreemi näyttää auringonlaskulta. Otin kuvan yläviistosta, kahdella eri valotuksella. Joku niistä varmasti onnistui.

Blogini hyvän elämän nautinnoista vaatii jatkuvaa keskittymistä naistenlehtien lukijoiden tarpeisiin. Yksi tärkeimmistä aihepiireistä on herkut, joita ei pidä syödä, ei ainakaan kovin usein. Toinen osa-alue on käsilaukut, joista useimmat voivat vain haaveilla.

Kiirehdin käytävää pitkin porttia kohti. Matkalaukkuni pyörät rullaavat ja kenkäni kopisevat, kunnes näen Burberryt ja Mulberryt ikkunassa. Ne ovat  pinkkejä ja keltaisia kuin hedelmäkaramellit. Seuraavassa ikkunassa Dolce Gabbanat ja Louis Vuittonit ovat esillä suklaanruskeina kuin lumokonvehdit.

Etsin kuvakulmaa sivusta ja alaviistosta niin, että ikkunalasin heijastukset jäävät pois. Otan askeleen eteen, toisen taakse ja loikan eteenpäin. Se vie minut naama edellä miehen lihaksikkaaseen rintakehään. Kohotan kasvoni mustasta poolopaidasta ylös miehen kaulakuoppaan, siitä leukaan ja löydän silmät. Kaveri hymyilee. En heti tunnista. Miehen takana pari körilästä avaavat pupillinsa suuriksi ja tiukentavat suunsa viivoiksi. Sitten tajuan, Sean Connery! Mies on vähintään Sacher-leivoksen tasoinen, peränpitäjät pelkkiä Bebejä.

Kamera roikkuu kaulassani. Yritän hamuta sitä, mutta käteni eksyy miehen olkavarteen.

 - Sorry, saan sanotuksi.

Katseeni räpsii muistikuvia hänen kasvojensa juonteista ja silmien virneestä.  Sean odottaa, että kävelisin ohi, mutten pysty. Hän rykäisee ja aivoissani kiehuu.

 - Toivottavasti meikistäni ei jäänyt tahraa paitaasi, sanon vaikka toivon toisin.

Tutkin paitaa läheltä ja hengitän tämän iki-uroon myskin tuoksua.

 - Kyllä siinä on jälki! Minä haluan korvata tämän.

 - Antaa olla, Sean toteaa.

 - Ei, ei, minä en voi jättää tätä tähän.

Tätä kakkua en ohita, vaikka viimeinen myyntipäivä on mennyt. Hän on vanhempi kuin äitini, sen tiedän, mutta rautaisessa kunnossa. Pikkusyötävistä on päästävä irti. Niiden naamat eivät naurata, ne muistuttavat sittenkin eniten kinuskikastikkeella kuorrutettuja kilpikonnia. Ne ovat niin off-season, vielä enemmän kuin Bebet.

Tartun Seanin käteen, sen karvoituksessa harmaa kiemurtaa mustien lomassa. Vedän henkeä, ummistan silmäni, koukistan polveni ja pudotan  matkalaukkuni vetotangon. Olen melkein kanveesissa kun Sean nappaa minut syliinsä, pitelee pystyssä ja taittaa päätäni oppikirjan mukaisesti alas eteen. Avaan silmäni aistimaan Seanin lihaksikasta vatsaa.

- Oletteko yksin? Minne olette matkalla? Sean kysyy.

Juuri nyt en ole yksin ja olen menossa täsmälleen sinne minne sinäkin, mutta niin ei voi sanoa.  Sean tähystelee ympärilleni, mutta kukaan ei juokse apuuni, mitä turhia, olen paremmassa turvassa kuin koskaan. Taustamiehistä toinen keksii matkalaukkuni taskussa erottuvan boarding-passin.  

- New York, sama lento kuin meillä, mies toteaa.

Tämä on onnenkantamoinen.

Sean vaatii, että toinen kilpikonnista juoksee korottamaan lippuni bisnekseen. Se on vähintä mitä nyt voidaan tehdä. Ja Seanin viereen, olen sanomassa, mutta sitäkään ei saa toitottaa ääneen. Seanin antennit ovat jo kohdistuneet ajatusteni aalloille ja toiveeni toteutuu.

Purseri tarjoaa samppanjaa, ranskalaista tietysti. Alkupalana on pieniä äyriäisiä salsassa. Kilpikonnamiehistä on yllättävän vähän haittaa, he istuvat takanamme eivätkä puutu asioihin.

Sean oli ehdottomasti paras 007 ikinä.  Olen lukenut lehdistä, että Flemming pyysi häntä monta kertaa jatkamaan, mutta Sean ei halunnut fakkiutua salaiseksi agentiksi.

- Kieltäydyit vähintään kahdesti, totean.

Sean nauraa.

- Palasin kerran 007:ksi. Roger teki siinä välillä yhden, sen jossa hän sai näyttää että saa roolin elämään. Enkä kuollut siihen, Sean jatkaa. 

Näin välkylle miehelle on hauska kertoa blogistani.  Olen yksi jälkiruokataiteen esille tuojista. Arvioin myös muotibrändien uutuustuotteita ja raportoin kuka kuuluisuus käyttää mitäkin. Vertaan kaikkea leivoksiin. Kerron,  mikä leivonnainen sopisi parhaiten kuvaamaan Seania.

Tämän hymy hyytyy. Olen luisumassa vaaralliselle tielle joten lisään pikaisesti että nimeni ei ole Marnie, vaan Marja. Suomalainen sellainen. Sean nauraa niin, että penkkirivi tärisee.

 - Olet joko sankari tai vakooja. Mikä lie ansa tähän kätkeytyy, Sean jatkaa.

- Olen nähnyt jokaisen elokuvasi. Odota, keksin vielä jotain.

Sean vaan nauraa.

- Kuinka sattuikaan, on lokakuu ja tässä sitä syömme punaista pihviä.

- Oletko nähnyt senkin? Sean kysyy, ja kun nyökkään, hän keksii jatkon:

- Tämä liha on juuri metsästetty. Sitkeää kuin nahkahihna.

- Indiana Jonesissa taisi olla jotain kamalaa lautasella, muistelen.

 - Sen piti olla viimeinen ristiretki, mutta jatkoa tuli, Sean toteaa.

- Olen nähnyt ne kaikki, vaikket ollut niissä enää.

Pusken tylsää veistä lihaan ja kumoan päälle vuosikertapunaviiniä. Voi, kunpa saisin aina lentää bisneksessä!

Jälkiruoaksi tarjotaan jonkinlaista kukkulaa, suklaata siinä on kastikkeena, mutta mielestäni se ei oikein sovi miehelle, joka on selvästi kuningas, todellinen seikkailujen sankari. Yritän vielä vihjata timanteista ja niiden ikuisuudesta. Sean nauraa yhä enemmän.  

- Lentokoneen koruista ei ole Kultasormelle, hän toteaa ja vilkaisee vasenta nimetöntäni.

Tyhjä se on, mutta keskisormessa kimmeltelee isoäidin vanha kultasormus. Laskeskelen taas kerran ikäeroamme, kun mies muistelee matkaansa Suomeen joitakin vuosia sitten. Hän on käynyt Lapissa ja istunut metsäyhtiön saunanlöylyissä. Siellä puitiin suomalaisten mahdollisuuksia auttaa Skotlantia pääsemään irti Englannista.  

Sean ei anna minun ottaa kuvaa hänestä ennen kuin keksin kiltin. Se ja  raakaleivos, Highlander ja vapaus. Skotti vuorella nauttimassa trendikästä tuoreherkkua. Voitaisiin ehkä väläyttää viskinapanteria, mutta sitä olisi vielä mietittävä.  

- Tästä tulee kuolematon juttu, vakuutan. – Saamme Skotlannin valtioksi maailman kartalle.

Sean laskee kätensä harteilleni ja kuiskaa:

- Olen lahjomaton. Jos kirjoitat minusta blogiisi, minun on saatava lukea se ennen kuin julkaiset mitään. Muista, että olen hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, joten pitää toimia niin, ettei kuningatar loukkaannu.

Sovitaan, että tavataan hotellissa. Tietysti kirjoittaisin englanniksi, se ei ole edes vaikeaa, vaikka indokiinaksi, kun tällaisesta ihmisestä ja hänen ystävyydestään on kyse.

Lupaan toimia kunnon journalistin metodein, en ole mikään kevyt tuuli leijonan rinnalla. En halua riitoja, en Seanin enkä takana istuvien kanssa. Sotakirjeenvaihtajaksi minusta ei olisi, sillä blogini on kevyttä ilottelua.

Me kaksi, Sean ja minä, voisimme rakastua, jos tämä berberipäällikkö olisi edes parikymmentä vuotta nuorempi. Äidille hänet on esiteltävä.

Seanin olisi saatava Suomeen. Rantasaunan löylyistä hän varmasti nauttisi, sitten vaan tuorekalaa hiilloksella ja jälkiruoaksi koivunlehväsiideriä ja mustikkaleivos.