Berliinin muuri

Marraskuun ilta oli kylmä ja tyyni, hampurilainen taksi oli kotikaupungistaan ylpeä. Anglo-German Club oli juhlavalaistu, ulkotulien liekit heijastuivat Alster-järven pintaan. Vastakkaisella puolella vettä Hampurin raatihuoneen ja rantakortteleiden tuttu siluetti korosti juhlapukuisten vieraiden saapumista kauniiseen rakennukseen. Taksinkuljettaja viittasi omistavasti vaikuttavaan näkyyn, kääntyi puoleeni ja huudahti

”Das ist Hamburg!”

Saksalaiseen tapaan huoneiston koristelu oli pedanttia ja siihen oli nähty paljon vaivaa. Vanhat muotokuvat seinillä, tauluvalot, paneloidut tummat seinät ja tyylikäs henkilökunta frakkeineen tihensivät tunnelmaa. Päivän sankari, kuusikymmenjuhlaansa viettävä ystäväni Horst Mueller vastaanotti vieraat etiketin mukaisessa smokissaan. Vieressä seisovan vaimon näin ensimmäistä kertaa. Puolisonsa ikäinen ja kokoinen, ystävälliset silmät ja luja suu. Hiukset olivat kampaajan jäljiltä ja kiinnitetty soljella päälaelle. Asuna tummaa samettia.

Paikalla oli arviolta sata henkeä, tuttujani ehkä parikymmentä. Tunnelma oli suhteellisen rentoutunut huolimatta juhlallisesta ympäristöstä. Jotain poikkeuksellisen kiihkeää oli ilmassa. Ihmiset kerääntyivät pienryhmiksi ja keskustelivat melko vakavina. Elekieli paljasti aiheiden olevan kaukana small talkista. Näin ystäväni, paikallisen varustamon omistajan, Hansin. Kysyin syytä erikoiseen tunnelmaan.

-Etkö ole kuullut Muurista, siis Berliinin muurista ?

-En mitään erikoista. Olen aamulla aikaisin lähtenyt matkaan enkä ole seurannut mediaa. Mistä on kyse ?

-Muurin ympärillä on levottomuuksia ja tilanne on äärimmäisen jännittynyt. Optimistit uskovat sen kaatuvan näinä päivinä.

Hans kiiruhti seuraavaan ryhmään kuuntelemaan uutisia.

Ilta eteni kansainvälisen keittiön fine-diningin periaatteiden mukaan. Kuusi ruokalajia ja yhtä monta viinilaatua. Sitä ennen tervetuliaisjuomat. Loisteliaasti koristetussa illallispöydässä oikealla puolellani istui italialainen lady, jonka aviomies pyöritti Välimerellä kymmenen aluksen konttilaivastoa. Muodollisten kohteliaisuuksien jälkeen hänen rintamasuuntansa ja intressinsä suuntautuivat toisella puolellaan istuvaan saksalaiseen herrasmieheen, jonka hän näkyi tuntevan ennestään. Vasemmalla puolellani varautuneen oloinen saksalaisrouva tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja vastasi seurusteluyrityksiini hajamielisesti. Nautin rentoutuneena ruuasta ja juomasta ja seurailin juhlaväen yleistunnelmaa. Huomasin vierustoverini liikahtelevan hermostuneesti illan edetessä. Neljännen ruokalajin ja aika monen viinilasillisen jälkeen hän kääntyi puoleeni.

-Pyydän anteeksi epäkohteliasta käytöstäni, olen niin hermostunut. En pysty keskittymään mihinkään. Minun on varmaankin selitettävä.

-Kaikki hyvin, nauttikaa olostanne kuten haluatte. Me suomalaiset osaamme olla hiljaa ja silti viihtyä.

-Ei, ei. Minun on pakko kertoa. Olen koko viikon seurannut Muurin ympärillä tapahtuvaa näytöstä, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.

Seurasi pitkä ja polveileva tarina, jonka lopputuloksena ymmärsin hänenkin odottavan Muurin kaatumista, koska silloin hän näkisi sukulaisiaan ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen.

Berliinin muuri seisoi paikallaan kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vuodesta 1961 vuoteen 1989. 155 kilometriä pitkä piikkilangalla tehostettu betonielementtimuuri ei jakanut kahtia pelkästään kaupunkia. Se halkaisi Euroopan itään ja länteen ja rajasi kommunistisen maailman omaksi saarekkeekseen. 3,6 metriä korkean ja 1,5 metriä leveän rakenteen viereen 100 metrin päähän rakennettiin vuoden kuluttua toinen muuri. Väliin jäävää kaistaletta alettiin nimittää kuoleman käytäväksi. Kolmestasadasta vahtitornista avautuvat vapaat tulilinjat huolehtivat nimen oikeutuksesta. Käytävä oli täytetty jalanjäljet paljastavalla hienojakoisella soralla ja paukkupanoksilla. Länteen pakenemista yrittäneistä 5000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vaikeasti. Suurin osa pakenijoita yksinkertaisesti pysäytettiin ja tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Piikkilankavaiheessa raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja. Pakoa pystyi yrittämään loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muiden muassa sikäläiset palomiehet olivat valmiina auttamaan pakenijoita. Ikkunoiden muurauksen, betonimuurin ja suojavyöhykkeen johdosta pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Vaihtoehtoisina reitteinä alettiin käyttää tunneleita, lentoakin yritettiin. Rautaesiripun symbolina tunnetun muurin aiheuttamien henkilökohtaisten tragedioiden määrää voi vain kuvitella. Satunnainen kaupassakäynti muurin perustamisen hetkellä saattoi aiheuttaa perheen hajoamisen loppuelämäksi.

Poliittisella tasolla maailma jähmettyi kahteen leiriin, ei vain Euroopassa, vaan koko maailmassa. Historiaan ovat jääneet John. F. Kennedyn ja Ronald Reaganin puheet muurin varjossa. Reaganin suoraviivaista tyyliä kuvasi hänen neuvonantajiensa varoituksista huolimatta lausuma kehotus 1987, ” Mr. Gorbatshov, tear down this wall.”

Kutsu Hampuriin Anglo-German Clubille tuli lokakuun puolessa välissä 1989. Juhlapaikka sijaitsee edelleen Harvestehuden hienostokaupunginosassa keskustan välittömässä läheisyydessä, järven rannassa. Entinen esimieheni, myöhemmin liikekumppanini Horst Mueller juhli syntymäpäiviään torstaina 9.11. Suomi oli taloudellisesti kuumassa tilanteessa. Kauppa kävi joka sektorilla, vienti- ja tuontiluvut olivat huipussaan. Samoin asuntojen hinnat. Puutetta oli ainoastaan ajasta. Muiden kiireiden johdosta pääsinkin lähtemään vasta juhlapäivän aamuna kello kuusi Porista koneella Helsingin kautta Hampuriin. Olin siellä yhdeltätoista paikallista aikaa.

Lennolla munakkaan ja kahvin lomassa oli aikaa miettiä sankarin persoonallisuutta ja yhteistä menneisyyttä. Hän oli 60-luvun alussa perustanut nimeään kantavan huolintaliikkeen, joka erikoistui Suomen ja Saksan liittotasavallan väliseen kauppaan. Horst oli poikkeuksellisen lyhytkasvuinen mies, jonka energia oli loppumaton. Koskaan en nähnyt hänen olevan edes ajatuksissaan, vaan jos ei täydessä vauhdissa niin ainakin kuin lähtötelineihin kyyristyneenä. Lintumaisen nopeat päänliikkeet ja muu kehonkieli toivat mieleen aggressiivisen varpusen. Päättelin ylikorostuneen ryhdin johtuvan ainaisesta pakosta katsella ylöspäin keskustelun aikana.

Olin Horstin palveluksessa 70-luvulla Lyypekissä, Hampurissa ja Bremenissä ja opin tuntemaan myös hänen työminänsä. Siihen aikaan yleisin viestintäkeino puhelimen lisäksi oli telex, jossa veloituksen peruste oli käytettyjen sanojen lukumäärä. Jokaisesta sivukonttoristakin lähetetystä viestistä meni omistajalle postissa kopio. Kun varsinainen työaika oli päättynyt, hän kävi ne kaikki läpi punakynän kanssa ja palautti moitetta aiheuttaneet viestit lähettäjälle. Useimmiten niissä oli asia muotoiltu liian monisanaisesti. Mukana oli usein myös korjausehdotus. Nopein tapa liikkua näiden kolmen kaupungin välillä oli moottoripyörä. Horstin koko edellytti erityispolkimien rakentamista. Asetelmaa korosti hieman ylisuuri kypärä. Tehokkuus oli tärkeämpää kuin hieman koominen näky, joka ajan myötä tuntui luonnolliselta.

Kun olin palannut kotimaahan, yhteistyössämme oli pieni tauko. Muutaman vuoden kuluttua se jälleen jatkui vilkkaana. Tauon aikanakin hän lähetti minulle kerran kuukaudessa ilmestyvän Stern-nimisen saksankielisen lehden. Se oli minulle hyödyllinen kielitaidon säilyttämisen kannalta. Kiitin häntä kerran tavatessamme lehden tulemisesta, vaikka yhteistyötä ei juuri silloin ollut. Hämmästyneestä ilmeestä tajusin lähettämisen olleen vahingon. Seuraavassa kuussa lehteä ei näkynyt. Kun taas aloimme työskennellä yhdessä, postiluukusta kilahti heti Stern.

Ammattitaito koko Horstin henkilöstöllä oli korkeaa luokkaa ja firman erikoistuminen Suomen asioihin oli järkevää taloudellisesti. Muutaman suomalaisen sanan osaaminen oli siihen aikaan poikkeuksellista. Horst lisäsi siihen aina jonkun poliitikon nimen ja viittasi ajankohtaisiin asioihin.

-Terve, terve. Kekkonen kumarta Moskova. Onko hyvä ?

Myönteinen alkuasetelma neuvottelutilanteessa Suomessa oli tätä kautta useimmiten taattu. Ystävälläni oli myös näyttelijän kykyjä. Neuvottelimme suomalaisen asiakkaan kanssa hirsisaunojen vientikuljetuksista Saksaan. Toimitusjohtaja esitteli mallisaunoja kun Horst ihastui yhteen niistä niin kovasti, että osti sen näennäisen impulsiivisesti saman kiertokäynnin aikana. Saimme yhteistyössä kuljetukset ja Horst kovan alennuksen. Tosiasiassa hän oli jo kauan aikaa hakenut saunaa itselleen ja tehnyt tarkkoja hintavertailuja.

Kiersimme yhdessä paljon asiakkaissa eri puolilla Suomea ja Saksaa. Vastoin silloista tapaa Horst käytti alkoholia aina varovasti. Hänen keskittymisensä muihin kuin suoraan työhön liittyviin asioihin oli muutoinkin erittäin harvinaista. Ainoa poikkeus oli Berliinin muuri, jonka olemassaolo tuntui häntä vaivaavan jostain syystä enemmän kuin muut yhteiskunnalliset asiat. Hän oli muurin syntyessä ollut kolmekymmenvuotias. Kun kysyin mahdollisista itään jääneistä sukulaisista tai heidän kohtaloistaan, huomasin pian keskustelevani huolinta-alan ongelmista itseni kanssa. Tiesin perheeseen kuuluvan vaimon lisäksi kaksi poikaa. Näistä hän ei koskaan puhunut.

Liikemiehenä ystäväni oli äärimmäisen kova, mutta ainakin minulle koko ajan reilu. Sternin lähettämiseen liittyneet kiemurat korostivat molempia piirteitä. Tosin tunsin alalta ihmisiä, joiden kokemukset Horstista eivät olleet yhtä myönteiset. He olivat lähinnä kilpailijoita, eivät asiakkaita.

DDR:n ja muurin ympärillä oli ollut kuohuntaa koko syksyn ajan. Erich Honecker erosi lokakuussa valtion johdosta, paineet muurin purkamisesta olivat kansallisesti ja kansainvälisesti voimakkaat. Neuvostoliiton loppu alkoi lähetä. Sen sisäisen heikkouden tiesivät tuossa vaiheessa vain ammatikseen politiikkaa seuraavat, eivätkä heistäkään kaikki. Marraskuun alkupäivinä DDR:n hallitus päätti hieman lieventää ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tapahtui niin sanottu perhosensiipi – ilmiö. Tiedotteen lukija Guenter Schabowski ei torstaina julkaisuhetkenä tiennyt, että pienten helpotusten rajoituksissa piti tulla voimaan vasta seuraavana päivänä, perjantaina 10.11. Hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: ”Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.” Seuraavan erehdyksen teki Länsi-Saksan ARD-televisiokanava, joka ilmoitti kaikkien rajoitusten poistuvan välittömästi. Kymmenettuhannet ihmiset ryntäsivät muurille. Hämmästyneet rajavartijat eivät tienneet mitä tehdä hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha. Vartijat laskivat aseensa ja kansanjoukot pääsivät riemuitsevien länsiberliiniläisten luo. Berliinin muuri, Verdammt Wand, kaatui kello 23.17.

Päivävastaanotto oli Hampurin vanhassa osassa sijaitsevalla Deichstrassella pienessä ravintolassa. Sinne vietiin lahjat ja syötiin kevyt lounas ilman muodollisuuksia ennen siirtymistä iltatilaisuuteen. Vastoin suomalaista pönötystapaa lahjat annettiin sivuhuoneeseen ennen sankarin tapaamista. Luovutuspuheen jääminen pois rituaaleista kevensi päivääni. Tilaisuus oli kokonaisuutena melko rento, Suomessa vastaavissa tilanteissa näkyvä ja tuntuva sosiaalinen jännite puuttui. Miehet olivat pukeutuneet arkipukuun, naisia päivätilaisuudessa ei juuri näkynyt. Aterioinnin aikana havaitsin poikkeuksellisen kiihtyneen ja puheliaan tunnelman. En jäänyt sitä miettimään vaan lähdin hotelliin vaihtamaan puvun smokiksi iltaa varten.

Juhlaillallisella keskustelun aiheet liittyivät koko ajan enemmän tai vähemmän Muuriin. Vierustoverini jatkoi hermostuneena sukunsa historiaa ja syitä eri puolella muuria asumiseen kaiken tämän ajan. Häntä rasitti enemmän perheen jakautuminen kuin taloudelliset eriarvoisuudet.

-Ajatelkaa, jos en olisi äitini kanssa mennyt länsi puolella olevaan teatteriin, kun muuria alettiin rakentaa, olisimme olleet muun perheen kanssa yhdessä kaikki nämä vuodet.

Istuin kolmannessa pöydässä eteisaulasta laskien ja näin henkilökunnan liikkeet koko illan. Hovimestari soitteli säännöllisesti johonkin ja kävi kertomassa Horstille kuulemansa tiedot. Kello läheni jo puolta yötä kun hän kävi juosten sankarin luo ja kuiskasi jotain. Horst keskittyi hetken, nousi seisomaan ja siirtyi tuolinsa taakse. Hänen päänsä ei noussut paljoakaan istuvien vierustoverien yläpuolelle kun hän kilautti veitsellä juomalasiinsa . Puheensorina rauhoittui vähitellen, kauimmaiset pöytäseurueet hiljentyivät vasta äkäisen suhinan avulla. Horst odotti, kunnes hiljaisuus oli täydellinen. Hän kohotti vapisevalla kädellään lasin, jonka pinta väreili ja kasteli valkean paidan hihansuun. Ääni oli liikutuksesta käheä.

-Hyvät Naiset ja Herrat. Berliinin muuri on kaatunut. Portit on avattu. Eläköön yhtenäinen Saksa !

Horstin vaikuttava uutinen lamautti koko salin hetkeksi. Tunteet purkautuivat kullekin yksilölle omalla tavallaan. Pöytäjärjestys hajosi ja ihmiset juoksivat edestakaisin. Osa itki, osa hyppi riemusta. Hiljaa tuijottavien ryhmä oli suuri. Ravintolan isäntä meni mikrofoniin ja ilmoitti nieleskellen

-Talo tarjoaa loppuillan, Prosit !

Loput sanat jäivät koko ajan kasvavan metelin alle. Saksalainen pöytädaamini oli peittänyt päänsä käsillään ja hartiat nytkähtelivät itkun tahdissa. Seurasin tovin vaikuttuneena karnevaalia tavallisesti niin muodollisella Clubilla. Hetken kuluttua otin shamppanjapullon laseineen ja poistuin. Kävelin läpi juhlivan Hampurin hotelliini, matkalla skoolailin riemuitsevien ihmisten kanssa. Vastaanottotiskillä oli valmiiksi kaadettuja kuohuviinilaseja rivissä asiakkaiden juotavaksi. Menimme tutun portieerin kanssa lobby-baarin sohville istumaan ja tarjoilimme toisillemme juomia yhtyneen Saksan kunniaksi. Hyräilin vanhaa saksalaista sotilaslaulua ”Wir sind die Herren der Welt”. Ystäväni vaimensi minut nopeasti ja kertoi kappaleen liittyvän liian voimakkaasti sotaan ja sen johdosta olevan omalla tavallaan kielletty.

Seuraavana aamuna unettoman yön jälkeen hyppäsin Lyypekin junaan. Vanha, kaunis hansakaupunki aivan DDR:n rajan vieressä. Konttorimme paikallinen johtaja oli minua vastassa rautatieasemalla. Keskieurooppalaiseen tapaan portaat laskeutuivat raidealueelle asema-aulasta ja muodostivat teatterimaisen asetelman. Tavallisesti meluisa asema oli täynnä ihmisiä ja aivan äänetön. Portailla ja laiturilla tungeksi satoja raiteelle kuusi tuijottavia lyypekkiläisiä. Ensimmäinen juna idästä oli juuri tulossa.

Saapuvan veturin savu täytti hallin, kiskojen kirskuna ja moottorin jylinä korostui puhumattoman ihmismassan vastapainona. Täydellinen hiljaisuus jatkui vielä hetken. Ensimmäisen oven aukaisu ja tulijoiden hyppääminen laiturille kädet ylhäällä vapautti tunteet ja äänijänteet. Valtavan itkun ja naurun sekaisen huutoaallon saattamana liikuttunut väkijoukko syöksyi vastaan junalla saapuvia. Tunnelma oli vaikuttava. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, mutta ihmisten tunteiden avoin purkaus liikutti. Kollegani itki avoimesti ja hoki

”Das ist unglaublich, ungalublich.”

Vieressäni seisova mies oli pukeutumiseltaan päätellen asianajaja tai pankkiiri. Hän kertoi näkevänsä seuraavassa junassa siskonsa ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Mies oli jonkinlaisessa transsitilassa.

-Mitä, jos en tunne häntä, mitä minä sitten teen, mitä minä sitten teen? Täällä on niin paljon ihmisiä, mistä minä löydän hänet? Onkohan hän muuttunut…

Junan matkustajien ja vastaantulijoiden muodostama, toisiaan halaileva rypäs valui asteittain ulos. Asema-aukio oli täynnä kukitettuja Trabant-merkkisiä autoja ja toisilleen outoja, syleileviä ihmisiä. Puritaaninen pikkukaupunki eli yhden päivän karnevaalia. Kiihtynyt tunnelma ei varsinaisesti tukenut paikallisille normaalisti niin tärkeää päivittäistä työntekoa. Tavallisesti iltapäivisin hiljaiset ravintolat täyttyivät, olut ja snapsit tekivät kauppansa. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet juomapaikkoihin, skoolaukset siirtyivät kaduille ravintoloiden eteen ja puistoihin. Päiväni kuluikin tilannetta seuratessa ja Muuriin liittyvien erilaisten tosien ja liioiteltujen tarinoiden ympärillä.

Seuraavina päivinä yleensä kyyninen media suitsutti mahtavaa yhteistä tulevaisuutta ja toivotti kaikki idän ikeestä vapautuneet sydämellisesti tervetulleiksi. Virallinen yhdistyminen, lisäverot ja massatyöttömyyden päivät olivat vielä edessä. Helmut Kohlia ei vielä syytetty kalliista kaupasta veronmaksajien rahoilla. Laajentumisen aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat olivat kaukana tulevaisuudessa. Sisäiset riidat antoivat odottaa itseään. Yhdistymiseen ja idästä muuttaneisiin ihmisiin kohdistuva kritiikki ja kansallinen rasismi tuntuivat täysin mahdottomilta ajatuksilta. Noina päivinä, 10.–11.11 1989 Saksa oli onnellisten ihmisten yhdistynyt kansakunta ja Horst sai syntymäpäivänään parhaan mahdollisen lahjan, unelmansa toteutumisen.

Palasin Suomeen. Tullissa tarkastaja avasi laukkuni ja nosti sisällön yksitellen pöydälle. Jouduin perinpohjaisen tarkastuksen kohteeksi ja aloin olla tuskastunut hikiseen tunnelmaan ja turhaan viivyttelyyn. Sementtipölyinen kivenmurikka aiheutti voimakkaita epäluuloja.

-Mikäs ihme tämä nyt sitten on?

-Ihan oikein, ihme tavallaan. Se on osa Berliinissä kaatuneesta muurista. Berliini taas on kaupunki Euroopassa.

Tarkastaja ei ilmeestä päätellen uskonut sanojeni vilpittömyyteen vaan piti lausettani alentavana. Hän otti murikan ja vei sen takahuoneeseen. Tunnin odotuksen jälkeen Muuri palautettiin ja pääsimme yhdessä lähtemään kotiin.

 

 

Jyrki Paavola